Ampuminen on tärkeä osa metsästämistä, jos ei se suju niin ei tule saalistakaan. Etenkin tällaiselle vieläkin vihreälle metsästäjälle haulikon ulkoiluttaminen radalla tuo varmuutta turvalliseen aseenkäsittelyyn ja parantaa takuulla myös osumaprosenttia. Nyt on jo oppinut, että riistatilanteet metässä ovat kyllä hyvin erilaisia kuin kiekon ammunta radalla, mutta kyllä siellä erittäin tärkeää pohjaa luodaan itse ammuntaan. Mikään ei tympäse enempää kuin raanaan ammuttu lintu, joka koirasta huolimatta pääsee uimuamaan tai hienon riistatyön päätteeksi ohiammuttu saalis. Vaikka edellisvuonna osumat tuntuvat napsuneen niin kertaus on opintojen äiti. Kaiken lisäksi kiekkojen ammunta on erittäin hauskaa puuhaa!
Itse menin heti metsästyskortin saatuani Oulun seudun haulikkoampujat ry:n naisille suunnatulle alkeiskurssille ja se oli erinomainen alku ampumatreeneihin. Siellä oppi oikeat radan käytöstavat ja ammunnassa huomioitavat perusasiat heti oikein. Kynnys mennä tuollaiselle kurssille oli matala. Se oli hyvä startti ja sen jälkeen on tullut käytyä kesäisin ampumassa radalla säännöllisesti.
Suomen ampumaurheiluliitto on esitellyt haulikkoammuntalajeja omilla sivuillaan täällä(pdf).
Suomessa ampumaan radalle pääsee helposti. Selvittäää vain lähimmän radan ja seuran ja tiedustelee mahdollisia yleisiä vuoroja tai jos tarvitsee ohjausta niin kursseja ja opastettuja ammuntatreenejä on tarjolla. Oulun kanakoirakerholla on viikottain oma vuoro Oulunsalon ampumaradalla Oulun kanakoirakerhon jäsenille ja siellä kulkee eteviä ampujia, jotka mielellään antavat vinkkejä. Pudasjärvellä on on oma ampumarata, jota hallinnoi Pudasjärven ampujat ry. Radalta löytyy trap- ja skeetradat sekä kivääriammuntaan soveltuva rata.
Viime vuoden kiekkolasku napsahti sähköpostiin taannoin paikalliselta ampumaseuralta ja sen mukaan ammuimme Antin kanssa radalla reilusti yli 1000 kiekkoa kesällä 2015. Kiekon särkymäprosentti olisi voinut olla allekirjoittaneella kyllä parempi.
Minulla on ollut melko hankala saada tuntumaa kiekkoammuntaan: homma ei ole oikein edistynyt, vaikka radalla olen ampunut melko paljon yhteensä kuutisen vuotta ja nostoja on treenattu kotona. Varmuutta on toki tullut ja syksyisin monesti jo saalistakin tulee. Siitä huolimatta kiekon rikkomisen kanssa on saanut tuskailla ja monesti radalta on poistunut mietteliäänä. Voiko tämä olla näin hankalaa…
Viime vuoden loppupuolella hommasin itselle uuden haulikon Beretta 690 Field III:sen. Eka kerran kun kyseisellä pyssyllä riekkoa tähtäsin niin heti tippu… Tuli olo, että nyt alkoi meillä uuden haulikon kanssa mukava yhteinen taival. Tätä aiemmat haulikot ovat olleet kevyitä ja pikkunäppäriä, Field III:sta edeltävä oli Beretan Ultralight ja ensimmäinen haulikkoni oli Lincoln Premier.
Ampumista harjoitettu jonakin männä vuonna – sarvi kasvanut poskeen…
Ultralightin kanssa kävin paljon radalla ja perää korjattiin minulle sopivammaksi asesepällä: tehtiin säätöperä ja perää lyhennettiin. Tästä huolimatta kiekot eivät alkaneet tippua halutulla tavalla. Tähän oikeastaan nyt tiedänkin melko varman syyn – ja se sama syypää oli olemassa jo eka haulikon Lincoln Premieren kanssa. Liki joka kerta kiekkotreneejä seuraavana päivänä olin sen näköinen kuin olisin tullut kohtuu hyvin pieksetyksi. Toinen poski mustana – ja pahasti. Ja tästäpä varmaankin alkoi muodostumaan sellainen pikkuinen varominen koko ammuntaan, koitin tietosesti vältellä posken mustumista. Sinertävän ja turpean muotoilun sai yleensä koko leukaperä ja poskipää. Kaiketi alan osaavien mielestä myös nostossa on varmasti jotain vikaa, jos näin käy, mutta kyllä tätä nostoakin koitettiin kattoa hyväksi taitavampien toimesta ja lopputulema oli sama.
Olen melko pikkuinen ja kävi mielessä, että tulikohan perääkin lyhennettyä sitten liikaa molemmista aiemmista haulikoista ja tämän takia tukki ei nojannut ammuttaessa tarpeeksi tukevasti olkapäähän ja pääsi siitä sitten pomppaamaan helposti ylöspäin. Nyt uuden Beretan perää lyhennettiin myös, mutta vähemmän. Lisäksi uusi haulikko on raskaampi eli normaali n. 3,3kg ja täten tuntuu myös vakaammalta ampua.
No nyt olen käynyt pari kertaa uuden pyssyn kanssa radalla niin voi vautsi mikä fiilis! Kiekkoja on alkanut tippumaan kunnon tahtiin. Eikä muuten mustu leuka eikä poskipäät!
