Sivustoa ylläpitävät Sanna ja Antti Kokko. Metsästys ei ole meille enää vain hyvä harrastus vaan siitä on tullut meille elämäntapa, joka paluumuutatti meidän takaisin tekopitäjäämme Pudasjärvelle. Täällä riittää selkosia kuljettavaksi ja pihasta pääsee metille.
Suoherra on Pudasjärvellä asuva myyttinen hahmo, joka on saanut alkunsa Kalmah-bändin tarinoista ja lauluista. Suoherran tarinaa kerromme myös näillä sivuilla. Perustimme sivuston eräharrastuksemme päiväkirjaksi.
Antti
Terve vaan kaikille Suoherran tarinoita lukeville. Olen kotoisin Pudasjärveltä, välissä tosin piti heittää opiskelukeikka Ouluun ja asuskella Kiimingissä 8 vuotta, kunnes alkoi veri vetämään takaisin erämaan ääreen. Takaisin tutuille seuduille – kotiin. Ammatiltani olen ohjelmistosuunnittelija eli hevikoodari. Soitan myös kitaraa Kalmah -nimisessä tanssiorkesterissa.
Olen metsästänyt 12 vuoden iästä alkaen, jolloin sain työn ja tuskan kanssa hankittua mehtyykortin. Taisi olla kolme kertaa viisi virhettä, kun virheitä sai olla vain neljä. Kun vihdoin sain metästyskortin, naulasin silloisen mehtyoppaan seinään. Se oli minun ensimmäinen metsästysaiheinen trofee. Metästys alkoi 1-piippuisella Baikalilla ja veljien mukana mentiin. Eihän tuossa iässä vielä saa yksin metästellä vaan pitää olla vanhempaa aseenkantaa mukana matkassa. Reissuilla jahdattiin vesilintua ja maalintua. Ehkä enemmän vesilintua aluksi, mutta paljon joka tapauksessa kumpaakin. Ensimmäinen eräksi päätynyt lintu oli telkkä, jonka sain Pudasjärven Heinäjärveltä. Pari vuotta eteenpäin ja onnistuin saamaan eräksi muiden muassa myös ensimmäisen hanheni vuonna 1994. Muistuupa tässä kohtaa mieleen eräs tarina taannoisesta Metästys- ja Kalastus -lehdestä: ”Ensimmäisen kiljuhanheni sain Pudasjärven Tuulijärveltä vuonna 1898.”… Minun hanhi ei kuitenkaan ollut kiljukaula vaan ihan oikea mettähanhi. Tosin samalta järveltä ja muutamaa vuotta myöhemmin. Jossain vaiheessa nuorna miesnä hanhet alkoivat kiinnostaa enemmänkin. Rimpisuot tulivat tutuiksi. Syyskuinen tumma päivä, rimpisuo, suon äänet ja hiljaisuus. Siinä sitä on minun sielun maisemaa kerrakseen.
Hanhien lisäksi mainittakoon koskelot, joista tuli rakas jahtikumppani useiksi vuosiksi ja vielä tähän päivään asti. Jossain vaiheessa järjestettiin joka vuosi perinteiset koskelofestivaalit. Ehkä tänä vuonna taas herätellään koskeloperinnettä eloon isommalla porukalla. Jaa, että voiko sitä syödä? Tottakait, mutta aina se vain maistuu koskelolle. Kokeilipa velimies kerran tehä seinäkuivaakin, mutta täytyy todeta, että syömättä jäi.
Vapaan miehen metästelyt jatkui armeijan jälkeen vakaassa parisuhteessa, opiskellessa, töitä tehdessä, taloa rakentaessa ja perhettä perustaessa. Ehkä vähäisempänä kuin nuoruusvuosina, mutta kyllähän sitä mehtää polettiin melkein samaan malliin myös tänä aikana. Sattuipa sitten kuusi vuotta sitten niin, että ensimmäinen seisoja tuli taloon. Sitä myötä koko perheen arki on muuttunut metsästys- tai ainakin metsäpainotteiseksi.
Tuplariekot Navajon kanssa
Tällä hetkellä kanakoirametsästys on se juttu. Navajon tulon myötä myös Sanna aloitti metsästyksen ja saattaapa syksyin käydä jo niinkin, että Sanna viettää enemmän aikaa metsästellen, kun on pystynyt viime vuosin paremmin lomiaan pitämään syksyllä. Eikä tarvi yksin hippasta, kun on koira mukana. Vaikka alussa Navajoa koulutti molemmat, niin jossakin vaiheessa oli selvää, että Sannan koirahan siitä on tullut ja tarvitaan myös minulle vastaava tököttäjä. Kolme vuotta sitten taloon tulikin sitten narttumallinen Okariina. Ihka oikia keijuprinsessa… Viimeiset vuodet on menty koira edellä ja mikäs on mennessä. Onhan metsästys mukavaa minun mielestä ilmankin, mutta ei tässä enää ilman koiraa viitti porkkaamaan lähtiä. Koiran nenä ja aistit kun vaan tuppaa hitusen paremmin toimimaan kun isännän. Raanakot tulee talteen, linnut löytyy ja aina on jotain uutta opittavaa ja joskus myös kirottavaa. Kun sitten aina silloin tällöin isännän ja koiran yhteistyö palkitaan muuten vain hienolla tilanteella tai riistatyöllä tiedotuksineen, tiputuksineen ja noutoineen päivineen, niin onhan sen kertakaikkisen hieno tunne.
Mitä muuta? No urheilua tietenkin. Entisenä aktiivisena kilpaurheilijana hiihdon, yleisurheilun ja jalkapallon parissa en myöskään voi olla seuraamatta urheilua päivittäin ja urheilematta päivittäin. Ainakin pyrin tekemään joka päivä jotakin urheilullista suoritetta, mutta aina ei perheellisen aika taho riittää. Lisäksi mainittakoon tietenkin kitaran hinkkaus. Tällä hetkellä työn alla on seuraava Kalmah -täyspitkä, kun kerran mentiin vielä nimi soppariin laittamaan. Kitarointia ei enää jaksa harjoitella se myönnettäköön. Soitto tähtää ainoastaan uuden materiaalin tuottamiseen tai vanhojen rallien soittamiseen – yleensä ulkomailla.
Sanotaampa siis hö, kun tavataan!
Sanna
Minäkin olen kotoisin Pudasjärveltä ja palannut siis takaisin kotikylille. Ammattikseni työskentelen median ja internetin parissa.
Minun mettäharrastus lähti kuin hauki rannasta, kun talouteen tuli ensimmäinen metsästyksoira vuonna 2009. Lyhytkarvainen saksanseisojauros Ensliga Skogens Navajo vei minut mettään ja sen jälkeen vapaa-ajat on vietetty koiran kanssa riistan perässä samoillen. Intohimoinen suhtautuminen sekä koiriin että metästykseen tuottaa myös tulosta: usein saa koirakin jo reissuilla noudettavaa ja koira on KAER-kokeissa kelvolliseksi metsästyskoiraksi todettu. Vaikka saksanseisoja onkin ns. koulutettava metsästykoira niin tässä tapuksessa on tainnut käydä paremminkin niin että koira on opettanut emännän metsästämään…
Koiraharrastusta
Koirien kanssa olen puuhastellut pikkulikasta asti. Kun omaa koiraa ei vielä ollut, saivat naapurien koirat lenkitystä, hoitoa ja koulutustakin. Reilun kymmenen vuoden iässä systerin kanssa vihdoin äitin pää saatiin käännettyä ja pihalle muutti siperianhusky ja siitä alkoi oman valjakon rakentelu. Parhaimmilaan pienehköllä tontilla omakotitaloalueella Pudiksella ulvoi kymmenkunta rekikoiraa (äitin ja varmaan myös naapureiden kauhuksi). Kisainnostuksen myötä siperianhuskyt vaihtuivat pikkuhiljaa vauhdikkaampiin alaskanhuskyihin ja seisoja-sekoituksiin ja kesät vietettiin rekikoirakenneleissä kenneltyttöinä, kiitoksia vain Goosak-kennelin väelle mahdollisuuksista ja Jaakonsaaren Anulle, joka jaksoi nuoria koiratyttöjä opastaa vuodesta toiseen. Nykyisin Sari-sisko jatkaa puuhastelua rekikoirien parissa. Koiraharrastuksiin on sopinut myös aktiivista kisaamista greyhound racingissä toistakymmentä vuotta ja useita greyhoundeja. Nykyisin taloudessa on tällä hetkellä ”vain” kolme lyhytkarvaista saksanseisojaa.
