Mikä voisikaan olla mukavampaa kuin jahtipäivä kahdestaan kokeneen konkarimme – Navajon – kanssa. Tämä on tarina Pudasjärven mettomailta syksyltä 2017.

On lokakuinen kaunis loppusyksyn päivä. Lomaa on vielä jäljellä ja lähden heti aamusta intoa puhkuvan uskollisen jahtitoverini kanssa Puhokselle, tutuille mettomaille. Niille seuduille missä Navajo on tarjoillut aloittelevalle metsästäjälle liki yhdeksän ikävuotensa aikana opettavaisia reissuja siitä, kuinka mettoa metsästätään. Monet kerrat oon miettiny, että kyllä minä vielä opin, koiran puolesta on jäänyt harmittamaan. Ja olenhan minä oppinutkin. Viime vuosina koira on ihan selvästi jopa kehunut – hyvä tyttö, sinähän onnistuit. Poikamettoja on talven herkkupöytään päätynyt, mutta ukkomettoakin Navajo on lukuisat kerrat koittanut tarjoilla. Minusta ei vain ole ollut ottajaksi.

Navajo on näiden ikävuosien aikana kasvanut erinomaiseksi metsästykoiraksi. Mettälinnunkäsittely on vertaansa vailla ja yhteistyö mehtääjän kanssa on luontaista. Että mikäpä siinä kulkiessa, kahdestaan intoa puhkuvan koiran kanssa kauniissa Pudasjärven mettämaastossa. Sen kun kävelet, mietit syntyjä syviä, ihmettelet väliin luonnon ihmeitä samalla ihaillen jahtikaverisi tarmokasta työskentelyä. Sitä jo kohta yhdeksän vuotiaan koiran kanssa jatkuvasti havahtuu siihen, että nämä syksyt tämän kaverin kanssa käyvät vähiin. Kyllä, tämä on minulle metsästystä parhaimmillaan: minä, koira ja mettä. Siinäpä se.

Matka etenee ja muutaman kerran koira tiedottaa vieden linnuille, jotka kuitenkin osoittautuvat teeriksi. Teeren rauhoitusaika tälle syksyä on jo voimassa. Riekotkin löytyvät. Vähän näyttää kyllä siltä, että koirakin ihmettelee – no mikset ammu? Mutta eipä tuo näytä suuttuvan, jatkaa hommaansa kuten asiaan kuuluu. Olisihan sitä voinut kunnialaukauksen ilmoille päästää, mutta Navajo ei niitä enää kaipaa.

Muutama tunti on nautiskeltu pitkin Pudasjärven maisemia ja huomaan, että koiraa ei ole näkynyt vähään aikaan. Siinä alkaa taas toivon kipinä nousemaan. Josko tuo mettomailta olisi meton löytänyt. Tovin kun siinä tuumailen, niin sieltähän se ilmestyy. Sen näkee jo kaukaa, että nyt on kerrottavaa. Sellaisella vauhdilla se sieltä tulee ja hakee silmilläänkin vähän jopa hädissään, että missäs se äiskä on?

Olen kuullut muiltakin tarinoita siitä, että tietävät koiran tiedottamisen tavasta, että minkä sorttista lintua tiedottaa. Tämä on oikiasti totta, vaikka moni sitä on epäillyt. Monen vuoden kokemuksella tiiän tyylistä, että milloin on metto kohta eessä. Sen näkee naamasta ja tiedotukseen liittyy tietyt maneerit. Navajo tulee lujaa, matalana ja pikkaisen “kiroilee”, päästää sille ominaista kurkkuääntä. Ja tätä kiroilua se harrastaa vain silloin kun sillä on tosissaan kiire ja on lähtenyt tiedottamaan liikkuvalta linnulta, mahdollisesti juoksevalta metolta.

Niin se nytkin tulee. Nyt on metto edessä – ajattelen. Lähen koiran matkaan ja laitan panokset piippuun. Aikansa se menee, vie ja sitten jäljittää, seisoo ja taas jäljittelee ja katoaa metsään. Näin siinä on monesti ennenkin käynyt. Metto juoksee lujaa ja koira menee sen mukana. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kyllä minä perässä pysyn ja että kyllä se hakee minut kohta matkaansa uudestaan, kun tilanne sen sallii jos satun jälkeen jäämään. Ja näinhän siinä käy. Sieltähän se taas tulee ja tilanne on päällä, koiran ilmeestä ja olemuksesta sen näkee jo kaukaa. Taas mennään. Jäljitetään, välillä seistään, mutta vain hetki ja jäljitetään. Koira purkaa taas jäljityksen hauksi, mutta tavasta jolla se sen tekee näkee, että tilanne ei ole ohi. Lintu ei ole siivittänyt ja jännitysnäytelmä jatkuu. Omat aistit ovat virittyneet äärimmilleen, sydän hakkaa. Tähän hetkeen ei mahdu muuta. Mieli ei harhaile.

Ehdin kulkea koiran kulkusuuntaan tästä vain hetken, kun yhtäkkiä näen koiran tiukassa sähköisessä yläpäisessä seisonnassa minusta noin 30 metriä oikealla sivuviistossa. Nyt on lintu lähellä. Otan muutaman askeleen koiran suuntaan ja silloin alkaa kuulua rytinä etumaastosta ja sieltä se tulee täydelliselle hollille, metto swingaa vasemmalle. Ammun kerran ja metsän siivellinen kuningas sortuu.

Navajo ei aikale ja sieltä se kohta tulee, yli neljän kilon ukkomettoa ylpeästi kantaen ja minua silmiin katsoen. Ihan selvästi sen katseesta näkee: se sanoo hyvä tyttö – me onnistuttiin! Täydellistä.

Täydellinen päivä. Mettä, Navajo, minä ja metto.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here