Viimeistään Hopin täyttäessä pari vuotta oli tullut selväksi, että tässä on semmoinen narttu, josta haluamme itselle pennun kasvamaan. Monelle kasvattajalle tämä onkin se pääsyy, miksi koiransa pennuttaa, niin myös meille. Hopin äidin Hetan otteita olemme päässeet myös parina syksynä todistamaan mehtämaastoissa. Emän ja pentunsa Hopin otteissa on paljon saman kaltaisuuksia ja meitä miellyttää näiden koirien tapa liikkua, löytää riistaa ja käsitellä sitä.
Aikasemmat kokemukset pennutuksesta on itsellä käytännössä nolla, Sanna on rekikoira-ajoilta ollut mukana pennutushommissa, mutta aiemmin omia pentuja ei Sannallakaan ole ollut. Astumisia olen todistanut, kuten myös astumisen yrityksiä. Ainahan kaikki ei mene niinkuin oppikirjoissa. Uroksen valintaa pohdittiin pitkään ja hartaasti. Harava kahlasi kotimaata, Ruotsia ja Norjaa. Aluksi olikin alustava suunnitelma norjalaisen uroon kanssa treffeistä, mutta päätimme vaihtaa, koska sen ensimmäiset astutukset eivät olleet tuottaneet tulosta. Laskeskelimme niin, että nyt homman olisi hyvä onnistua ja ylimääräisiä epävarmuustekijöitä ei tarvitse olla mukana. Sähköpostit, puhelut ja koetarinoiden lukemiset siirsivät treffit Östersundiin, jonne matkasimme uuden vuoden kunniaksi. Ystävällinen ja avoin uroksen omistaja antoi meille myös tiedot koiran jo olemassa olevien jälkeläisten kasvattajille, joilta saimme tietoa uroksen jo syntyneistä pentueista. Nimenomaan objektiivista tietoa, kuten isäntäkin halusi. Frippeä jo käyttäneet kasvattajat olivat kaikki oikein tyytyväisiä pentueisiinsa, joten tästä saimme hyvää vahvistusta uroksen valintaan. Proge -testiä emme ottaneet, koska oma Navajo on saanut astumista kokeilla useampaan otteeseen ja sen käytöksestä huomaa, milloin narttu on kohillaan.
Astutus
Perillä meitä odotti erittäin tervepäinen ja menevän näköisellä kropalla varustettu Jazzamarken´s Frippe, joka on Ruotsin käyttövalio. Ensin toki pienet jutustelut isännän kanssa ja sen jälkeen koirat tutustumaan toisiinsa. Siinähän meni n. 1-2 minuuttia, kun koirat olivat jo nalkissa. Olimme sopineet, että astutamme varmuuden vuoksi myös toisen kerran. Saimme yöpyä Frippen omistajien talossa ja olipa kyllä mahtavaa viettää iltaa ja jutella yllätys yllätys – saksanseisojista. Siinä ilta vierähti nopsaan ja uuden päivän koittaessa päätimme tutustua Östersundiin.
Seuraavan päivän iltana homma kävikin sitten yhtä helppoon, kuin edellisen päivän iltana. Mainittakoon, että molemmilla kerroilla koirat olivat nalkissa n. 20 minuuttia. Sitten vielä paperityöt loppuun astutuksen päätteeksi ja pääsimme myös tutustumaan Frippen vuosikkaaseen poikaan ennen kotimatkaa. Erittäin mukavan olonen oli myös tämä sessu nimeltään Lihkko. Ilta oli tummunut, kun käänsimme auton nokan kohti Pudasjärveä. Luvassa oli reipas tuhat kilometriä, mutta onneksi suurin osa matkaa Ruotsin rannikolla kulkevaa E4:sta, joka oli talvellakin suorastaan erinomaisessa kunnossa. Suurin osa matkaa taittui 110 km rajoituksella kuivaa tietä. Ruotsissa on tietkin paremmassa kunnossa…
Odotus
Seuraavaksi olikin sitten luvassa jännittävää odotusta. Milloinkahan Hopista alkaisi näkymään mahtaako pentuja olla tulossa. Muistaakseni 28 vrk:n kohalla oli sitten vuorossa ultra ja siellähän niitä pentusia näkyi!
Hopille otettiin odotusaikana herpesrokote. Koiran herpes on virusinfektio, jota esiintyy kaikkialla maailmassa. Se on erittäin tarttuva ja kun koira on kerran saanut tartunnan, se kantaa virusta loppuelämänsä. Vastasyntyneille pennuille herpes on hengenvaarallinen. Suomessakin jo pelkästään seisojapiireissä on viime vuosina useita pentuja ja kokonaisia pentueitakin menehtynyt todennäköisesti viruksen takia. Pennut voivat menehtyä jo kohdussa tai vasta syntymän jälkeen. Tämän suhteen laskimme, että pelataan varman päälle. Ensimmäinen rokotus otettiin reilu viikon kuluttua astutuksesta ja toinen sitten n. 10 päivää ennen laskettua aikaa. Rokotettu tiine narttu siirtää immuniteetin ternimaidon kautta vastasyntyneille pennuille. Tämä pienentää merkittävästi riskiä, että pennut sairastuvat tai kuolevat herpesinfektion vuoksi. Rokotteet piti käydä ottamassa Oulussa. Sen verran kortilla tuntui olevan tuo kyseinen rokote. Jälkimmäisellä kerralla napattiin myös röntgenkuvat. Kuvissa näkyi se 7-8 pentua.
Jos yleisesti katsahtaa taaksepäin odotuksen aikaa, niin sehän sujui Hopilta mainiosti. Mitään erikoista emme huomanneet ja koirakin pysyi tontilla. Hetan kasvattaja varoitteli päästämästä Hopia silmistä, ettei loppua kohti lähde tekemään itselleen pesää jonnekin metsän siimekseen. Loppua kohden toki liikkuminen alkoi olla jo aika tuhdin näköistä. Hopilla ei ollut edes pahoinvointia missään vaiheessa ja ruokakin maistui normaalisti tiineyden alusta loppuun, joten se sai alkaa hoitamaan pentuja hyväkuntoisena.
Synnytys
Sanna mittaili Hopin lämpöjä, kun vuorokausia alkoi olla n. 60 ensimmäisestä astutuksesta. Lämmöt tipahtivatkin kuten oppikirjoissa kerrotaan n. 37 asteeseen synnytystä edeltävän yön aamulla. Päivän aikana Hopi alkoi muuttumaan levottomaksi. Pissareissuja oli tiuhaan, läähätystä ja pientä levottomuutta. Pentulaatikko oli rakennettu valmiiksi männä viikolla ja Hopia totutettu myös siellä oleskelemaan. Sukka ja Navajo saivat siirtyä autotalliin rakennettuun tarhaan. Läähättävän illan päätteeksi sitten n. 1 aikaan yöllä sieltä ensimmäinen pentu putkahti. Ja olisittepa nähneet Hopin ilmeen. Paskako sieltä tuli vai mikä ihme se tämä on!
Ei voi kuin ihmetellä luonnon otuksia ja sitä alkukantaista vaistoa, mikä Hopillakin tuli automaattisesti esille. Samantien alkuihmetyksen jälkeen alkoi pennun puhdistaminen ja hoivaaminen. Napanuora katkesi hampaisiin ja jälkeiset katosi emän mahaan. Synnytys jatkui siitä sitten ryppäinä. Ensimmäiset 3 pentua tulivat suht tiivisti. Sitten tunteroisen tauko ja seuraavat 3. Seitsemäs tupsahti tästä taas tunnin päästä. Sitten alkoikin arvuuttelu, että onko siellä vielä lisempää tulossa. Röntgen -kuva antoi ymmärtää 7-8 ja kyllä siltä vaikutti, että kyllä sieltä on enemmänkin tulossa.
Seuraava syntyikin sitten n. tunnin päästä ja tämä pentu oli tullut tiensä päähän aikaisemmin. Sikiöpussi oli täynnä vihreää nestettä ja pentu oli kooltaankin pienempi kuin muut. Elvytystoimet eivät tuoneet eloa pentuun, eikä emäkään siihen mitenkään reagoinut. Vielä tämän jälkeen putkahti puolen tunnin päästä yksi. Tämä oli ”oikean” kokoinen, mutta irronnut istukasta. Hieromiset, lämmittämiset ja herättelyt eivät auttaneet. Matka oli todennäköisesti edellisen pennun takia yksinkertaisesti liian pitkä. Näitä vaan tulee, ei voi mitään. Joka tapauksessa 7 niitä myttyjä nyt oli. Pentujen syntymäpainot olivat kaikki välillä 325 g – 398 g. Tissi alkoi maistua saman tien ja Hopin hoivavietti kukoisti. Röntgenin hyöty tästä oppineena oli aikalailla nolla, vaikka antaahan se toki suuntaa onko pentuja paljon vai vähän, mutta tarkkaa lukumäärää ei siitäkään varmuudeksi voi sanoa.
Pentujen turkeista piirrettiin hetimiten syntymisen jälkeen kartat, jotta ne voitiin sitten jatkossa tunnistaa. Onneksi talossa oli pieni apuri, jonka taideteoksista oli sitten helppo pentulaatikon äärellä itse kelläkin tunnistaa pentuset. Kutsumanimet kehiteltiin värityksen mukaan: Viti, Pilkku, Synkkä, Hopi v2, Bikinimies, Pallopoika ja Mini.
Kohti luovutusta
Ensimmäiset 3-4 viikkoa menivät melkoisen helppoon. Hopi hoiti pennut, pissat ja kakat esimerkillisesti, kunhan vaan muisti pitää pentulaatikon siistinä ja ennen kaikkea huolehtia emästä. Runsaasti ravintoa, piimää, lohiöljyä, lihaa ja kalikkaa monta kertaa päivässä. Ravinnon määrän käytännössä kolminkertaistuminen ei tahtonut pentujen kasvaessa edes riittää, vaan siinä alkoi Hopilla lanteet luikkenemaan.
Kehityksen tahti oli tasaista. Kaikilla pentusilla painot nousi samaa tahtia, silmät aukesi suurta piirtä samoihin aikoihin ja kukin alkoi testailla koipien pitävyyttä samoina aikoina toisiin pentusiin verrattuna. Kohta oltiinkin siinä tilanteessa, että pentulaatikkohan ei riittänyt alkuunkaan. Varsinkin yölliset protestit tekivät kasvattajistakin hetkellisesti melkoisen väsyneitä sellaisia. Pian laatikko heitettiinkin nurkkaan ja laajennettiin suihkutilat ja kodinhoitohuone temmellyskentäksi. Onneksi kevään ensimmäiset lämmöt tulivat hieman etuajassa ja tarha laajeni pian myös pihalle.
Valintoja
Kysyntää pennuille oli jo ennen astutusta ja runsaasti sen jälkeenkin. Sama tilanne oli myös muilla tuntemillamme lyhytkarvaisten kasvattajilla. Lieneekö jostain syystä kiinnostus rotuun noussut ylipäätään. Joka tapauksessa ei-oota siinä täytyi kiinnostuneille kyselijöille kertoa. Toki oli myös hankalaa etukäteen tietää, että monta pentua tulee, kuka sitten loppujen lopuksi pennun itselleen saa ja kuka ei. Tympiä oli sitten pentujen synnyttyä soitella muutamat puhelut ja kertoa, että nyt ei valitettavasti tärpännyt. Jonkinlaiseen valintajärjestykseen me toki pennun ottajat laitettiin.
Siinä viiden viikon iässä olikin sitten vuorossa valintaprosessi. Pyörittely ja kaikenlaisten merkkien tunnistelu alkoi. Minkälaiset on kitalakimerkit, onko leuan alla luomessa monta karvaa, mitä näkyy korvakäytävässä jne. Loppujen lopuksi taidettiin itse kukin mennä sillä kuuluisalla mutulla. Hulluko näistä tietää, mitä niistä tulee. Toki tiettyjä luonteen piirteitä oli jo havaittavissa tässä vaiheessa. Osa saattoi enemmän tarkkailla tilanteita, kun toiset olivat jo päällään menollaan. Onneksi valinnat napsahteli itse asiassa ennakoidusti. Ennen valintoja Sanna listasi loputuloksen ääneen tulevien omistajien ”ominaisuuksia” peilaten ja niinhän se sitten lopulta menikin. Meille jäi kotiin kasvamaan ”Synkkä”. Tästä valinnasta suurimman vastuun ottikin tyttömme Alisa. Synkkä oli vienyt tytön sydämen, joten eihän siinä ollut vastaan sanomista.
Vauhti kasvaa
Luovutusikää kohti mentäessä, joka on lain mukaan 7 viikkoa pentujen syntymästä, alkoi vauhti pentusilla kasvaa jo aikamoisiin mittoihin. Ei puhettakaan, että olisi kaikki päästänyt pihalle kerralla. Siellä mentiin pitkin hankea jo ties minne. Siinä samalla pystyi kyllä samaistumaan, jos pentuja olisi ollut vaikkapa 12. Niiden laskuissahan ei tässä menovaiheessa pysy varmaan kukaan. Onneksi pian oli luovutusaika käsillä ja pentuset alkoivat vaihtamaan kotipaikkaa. Sitä myötä laskuissakin oli sitten helpompi pysyä, kun rasavillit ulos laski.
Katse kohti tulevaa
Näin ensikertalaisena kasvattajana homma sujahteli melkoisen mukavasti. Tarinoita olen lukenut ja kuullut, että kaikki ei todellakaan mene aina niinkuin römssöössä, joten tämän suhteen olimme onnekkaita. Pohdimme myös, että koiraemon ominaisuudet äitiydessä lienevät myös periytyviä. Hopin emän Hetan pennutukset ovat onnistuneet myös mainiosti.
Kirjoitushetkellä pentujen ollessa jo 9 viikkoa kaikki ovat lähteneet pentulaatikon turvasta kohti uusia seikkailuja. Täytyy myöntää, että nyt on semmonen mukava kutku mielessä. On varmasti erittäin mielenkiintoista jatkossa sitten seurata pentujen kehitystä, otteita ja esiin putkahtelevia ominaisuuksia. Sitä myötä voidaan sitten alkaa arvioida Hopin ja Frippen perinnöllistä antia. Toivottavasti kaikki pennut pysyvät terveinä ja lonkat ym. ovat kunnossa. Ennen kaikkea toivomme, että näistä seitsemästä kasvaa jahtikumppaneita pitkäksi aikaa.
