Kaiholla muistelee aikaa, jolloin vielä sai mettähanhen perässä rimpisoilla kuleksia. Tässä pyyntimuodossa jos missä, on saalis tiukassa. Parhaimmillaan ukot makasi mättään suojassa viikkokausia näkemättä yhtään mitään. Silti aina joka vuosi veri veti sinne uudestaan. Monen monta reissua tuli itselläkin tehtyä ja niistä ainoastaan yksi onnistui. Tämän hanhen tarina on kuitenkin toinen.

Pilikselle

“Ammuin ensimmäisen Kiljuhanheni Pudasjärven Tuulijärveltä vuonna 1898…” alkoi taannoin Metsästys & Kalastus lehden juttu. En muista jutusta sen enempää, mutta veikkailtiin silloin, että kyseessä oli juurikin oma kotijärvi. Aloitetaan tämä juttu näin: Oli aurinkoinen ja tuulinen syyskuun lopun ilta vuonna 1994, kun serkkumiehen Datsun -merkkinen tumman sininen paholainen wunderbaumeineen starttasi kohti Petäjäkangasta. Reissun tarkoitus oli vain kuluttaa aikaa ja kenties katsahtaa vesilintutilannetta. Tien varrella on silta, joka yhdistää Tuulijärven ja Pudasjärven. Siinä on hyvä käydä tsekkaamassa, näkyykö muuttotokkia tai vesilintuja ylipäätään. Eipä päästy pitkään matkaa, kun huomattiin kolme hanhea kieppuvan tuulisessa kelissä kohti Tuulijärveä ja silloin kääntyi auton nokka melkoisella vauhilla takaisin lähtöpaikkaan!

Kamppeet kasaan

Serkkuhan asui silloin naapurissa, joten auto parkkiin ja juoksujalkaa laittamaan mehtyyvärkit kasaan. Balalaikka pussiin ja järeimpiä panoksia vyön silmään. Jotain niklattuja 4 mm hauleja sisältäviä mustia panoksia ne oli. Äkkiä takaisin naapuriin ja siitä kotilahteen, jossa puinen tervalle tuoksuva vene oottikin jo valmiina. 4-heppainen yskähteli muutaman kerran ja pärähti käyntiin, kuten hyvin monesti ennenkin. Kerrallahan se ei tietenkään koskaan käyntiin suostunu lähtemään, mutta muutamalla ärräpäällä homma alkoi aina luistamaan. Matka kohti Tuulijärven keskellä olevaa Tuulisaarta alkoi. Päätimmä ennen venematkaa suunnata kohti perinteistä koskelopitoista passipaikkaa saaren nokassa. Matkan aikana nimittäin ei moottorin pauhussa kannattanut paljon huudella. Kyseessä oli sentään mettähanhet.

Saareen

Tuulijärven rantaan jos pääsee ilman, että vene kalahtaa kiveen, kannattaa laittaa heti lotto vetämään. Onneksi puuvene pehmentää iskuja ja raavinnan ääniä veneen kylessä. Onni oli myös puolella, sillä kova tuuli kävi sivumyötäseen. Sillä paatilla ei nimittäin kovaan aallokkoon ollut asiaa ilman että ymmyrkäisen ympärillä ei olisi ollut vähintään kylmää rinkulaa. Tällä kertaa rantautuminen kävi yllättävän pehmiästi ja siitä matka jatkui jalan kohti passipaikkaa. Perille päästyä tilanteen tarkistus ja missään ei näy mitään. Liekkö jatkaneet matkaa kovasta vastatuulesta huolimatta tai painaneet mielummin syvänmaan rimmikoille.

Lahden tarkistus

Tuulisaari koostuu parista isommasta saarekkeesta, joita yhdistää kapia juotti. Siihen muodostuu lahti, joka käydään tottakait aina tsekkaamassa, kun passiin mennään. Pienen palaverin jälkeen lähdin tarkistusreissulle. Kurkkasin lahteen ja siellä vilkkui välillä valkoista ja välillä tummaa – liekkö koskeloita. Huitoin serkulle, jotta tuuppa kattomaan, täällä on jotain. Siinä sitten tuumasimma, jotta lähetään hiljokseen hiippailemaan kohti lahtea.

Tuuli oli hervottoman kova. Lahen pohjukassa on iso rypäs haapoja, joiden lehet havisivat tuulessa melkoisella pauhulla. Eipä siinä oikiastaan juuri ees hiippailtu, kunhan lompsittiin rantapajukon suojissa perille. Kohta oltiinki jo pelipaikoilla ja serkku pisti ihan ryöminnäksi kohti rantaa tarkistamaan tilanteen. Kohta mies ryömi erityisellä varovaisuudella takaisin kuiskaamaan, että “Elä sitte pillastu, ku minä sanon mitä nämä on!” Siinä alkoi syän lyömään jo eri tahtiin ja menimmä ryömimällä molemmat rantatörmälle hyvin hitaasti.

Hanahia, hanahia!

Rantatörmän päällä tilanne paljastui. 3 hanttaa siinä 20 metrissä rantaveessä laittoi vesikasvia kupuun. Rutiininen tsekki, ammu sinä vasemmalle ja minä oikealle ja än yy tee nyt! Silloin tärähti ja kaksi tuupertui saman tien. Toinen paukku lähti paikkalista kohti kolmatta ja serkkumiehen puolari yski menemään antaen vauhtia. Rannalta pomppasi 10 lisää! Luikku on tyhjä ja kolmas kaartaa vastarannalle. Jäi perhana raanaan. Yhtäkkiä sammuu taivaanki valot. Aurinko alkoi painua mailleen.

Tilanne on ohi yhtä nopiasti kuin alkoikin. Siinä vedestä hanhia noutaessa taisi pari riemunörähystäkin päästä ilmoille. Nyt jos joskus tuuri kerranki potkasi oikein kunnolla persauksille. Komeita on yksilöt. Jos tähän asti oli päässyt tutustumaan tähän uljaaseen lintuun vain kaukana loittonevien aurojen muodossa mahtavan kanklatuksen saattelemana, niin nyt tilanne oli kouriintuntuva.

Raanakko

Pian juhlavat ajatukset kääntyivät koht raanakkoa. Ilta tummeni sen verran kovaa tahtia, että oli pakko räknätä, jotta ei me sitä jalkapelissä sieltä tavoiteta. Jaloille päästyään juoksee koko syvänmaan halki. Käymme tietenkin kaikesta huolimatta oletetulla laskupaikalla tarkistamassa rantapöheikön, mutta ei löydy mitään. Taitaa olla jo kaukana. Ei auta kuin suunnata kokka kohti kotirantaa ja punoa juoni aikaiselle aamulle.

Serkku lähtikin seuraavana aamuna kaverin ja noutajan kanssa tarkistamaan, josko raanakko olisi mahdollista löytää. Itsellä muistaakseni oli kasiaamu kouluun, joten en päässyt mukaan. Ei saanut koira vainua, vaikka rantaa ja syvemmältä mettää olivat kahloneet. Liekkö sittenkin saanut siipiä sen verran alleen, että pääsi jatkamaan. No eipähän nyt jäänyt niin paljoa mieltä kaihertamaan, kun kerran kunnolla yritettiin se löytää.

Mettämiehen unelma

Kovin oli pollea nuori metästäjän alku kun kotiin pääsi saalistaan näyttämään. Nuoresta iästään huolimatta oli rimmikot käyneet jo tutuksi, mutta tästähän se kipinän vasta lykkäsi. Erämaiden arka asukki oli erehtynyt. Eipä tainnut nuori mehtämies tietää, että seuraavan mahdollisuuden aika koittaisi vasta neljän vuoden päästä. Siihen väliin tulisi mahtumaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja erämailla tyhjän pyynnissä.

Vuonna 1994 nuorna miesnä.

Tulevaisuus

Perinteinen suopyynti on ollu toistaiseksi kieltolistalla muistaakseni vuodesta 2013. Monesti on muisteltu seikkailuja ja mietitty, että on siinä sen verran vaikia laji, että jos joku sieltä oikeasti jotakin saa, niin ottakoot – tuskin kanta sen takia notkahtaa. On puhuttu joutsenen invaasiosta, peltopyynnistä, ruokinnan vaikutuksista ja vaikka mistä. Uskoisin, että kaikilla mainituilla on vaikutusta kokonaiskuvaan. Eniten harmittaa tarinat ruokinnasta pesimäsoilla, missä on kenties otettu sitten liian isolla kädellä ja sanansaattajaa ei enää perimään ole jäänyt.

Kaikesta huolimatta tänä vuonna tarinat kertoi lupaavista pesintälaskennoista paikallisilla perinteisillä hanhimestoilla ja pääsin myös syksyllä muutamaan otteeseen jahtireissuilla hanhitokan näkemään. Yhden tilanteen sain ihan videollekkin. Ei ollu tällä hanhitokalla kiire suolta mihinkään. Tuuli kävi huonosta suunnasta, joten varmasti jäivät levähtelemään joksikin aikaa. Siinä olis mehtyyaikana ukon naama menny turpeeseen melkoisen nopiasti ja suon pinta olis käyny tutuksi muutaman sadan metrin matkalta. Mutta kyllä lämmitti mieltä synkkänä ja tuulisena syyspäivänä nähdä tuo ujo erämaitten lintu kotoisalla suolla. Toivottavasti tänä keväänä palaavat ja pesintä onnistuu.

Hopi ja hanhet

Sattuipa viime syksynä tämmönenki tilanne. Näin, että tokka laski rimmikon laitaan, joten koitin ohjata Hopia kohti hanhia ja seurata miten käy. No ei siinä ihan seisonnalle asti ollu toivoa, mutta saipahan Hopi hajut erämaan kulkijoista.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here