Metsästys

Ketun pillitystä

Ketun pillityskausi on kohta parhaimmillaan. Kevät tulla jolkuttaa, lunta riittää ihan mukavasti ja jäljet paljastavat yleensä öisen liikkujan. Turkit on tuuheina ja kettuja juoksee erämaat pullollaan. Ovela pillittäjä saattaa nyt hyvinkin saada eräksi tuon viekkaan punaturkin – vaikkapa ihan kylän tai kaupungin tuntumasta.

Tällä kaudella aloittelin pillitystä marras-joulukuun vaihteessa. Jälkiä ei juurikaan näkynyt, mutta mehtään oli päästävä kokeilemaan. Joulukuu ei tuottanut tulosta. Kävin kymmenisen kertaa erilaisissa paikoissa vesistöjen ääriltä suon reunoihin ja tiheämpiin metsiköihin sekä taimikoihin. Joulun korvalla alkanut pakkasjakso ei myöskään auttanut asiaa, mutta pitihän sitä käyä huhuamassa. Tammikuun alussa ajattelin -27 asteessa käydä kokeilemassa perinteistä menestystä tuottavaa paikkaa, mutta kovin jäi sessio lyhyeksi. 4-5 minuutin jälkeen päätin, että nyt tämä hullu pyytäjä lähtee kyllä meleko joutuin takasi lämpimään.

20-30 kerran jälkeen vihdoin alkoi tuntua silti, että tämähän voisi taas onnistaa. Ote tuntui lipsuneen, joten päätin myös keskittyä kunnolla. Pohdin syitä siihen, että joulukuun ja tammikuun alun aikana ei vaan onnistunut ja tulin siihen tulokseen, että olin ehkä väärään aikaan liikenteessä tai ylipäätään ei ollut kettu otillaan. Tein myös tuohon aikaan paljon päiväisiä havaintoja. Lunta oli verrattaen vähän, n.10 senttiä, joten ketuilla oli pikkunisäkkäitä tarjolla yllin kyllin. Sattuipa myös niin, että eräs narttu tuli 10 aikaan aamulla pihalle kuikuilemaan. Kun tilannetta seurasi, niin heti 50 metriä talosta päästyään alkoi hiiren/myyrän pyynti täydellä tohinalla. Pikkupiipertäjiä tuntuu nyt olevan joka paikka pullollaan, joten evästä riittää, eikä huhuilu välttämättä silloin kiinnosta.

No vihdoin pakkanen taittui ja kelissä tapahtui kunnon muutos. Omasta kokemuksesta juuri silloin on pillittäjän hyvä olla paikalla. Suhteellisen navakka tuuli, lunta mukavasti ja lauhempi keli – ei jäävy ukko passiin. Parin mehtäsuksilenkin jälkeen tiesin yhden repolaisen hiiviskelevän tietyllä alueella, joten suunta sinne noin yhdeksän aikaan illalla. Pilvien johdosta myös näkyvyys oli varsin mainio. Alla olevasta kuvasta saa kokonaiskuvan paikasta, tilanteesta ja etäisyyksistä.

Kettupassi järven reunalla

Päätin mennä passiin tuulen mukaisesti jäätä pitkin porkaten. Haeskelin jonkun minuutin mukavaa sektoria ja laitoin reppujakkaran pajupuskaan tuulensuojaan paikalleen. Tällä kertaa mukana Reese ROS. Aloitin 3-4 minuutin kuuntelun ja tarkkailun jälkeen neljän sarjalla n. 30 sekunnin välein. Sen jälkeen minuutti taukoa ja neljä kertaa hieman epäsäännöllisemmällä sarjalla, välillä voimakkuutta vaihdelleen, mutta huhuilun kesto suurin piirtein sama n. 20-30 sekuntia. Jos joku ihmettelee, mistä nämä sekuntimäärät oikein katotaan, niin lasken sekunteja mielessäni aina pillitysten välissä. Jonkin verran olen huomannut, että omat sekunnit ovat pidempiä kuin kellon. Seuraavaksi 2-3 minuutin tauko ja ääni oikein kimakaksi. Reesellä tämän saa aikaiseksi, kun pistää painetta pilliin. Linnun viserrystä kieltä pärräten en käyttänyt. Pari huhuilua n. 45 sekunnin välein ja jäälle lahden pohjukkaan ilmestyi piste. Kettuhan se siellä. Piste lähestyy vauhdilla. Mietin, että nyt tullaan kovaa. Perhana tässä ei kerkiä valmistautua mitenkään! Noin 100 metrin päässä kettu pysähtyy, siirrän pillikäen haulikon varteen ja valmistaudun. Kettu jatkaa viistoon kohti, seuraan sitä katseella, kunnes se pysähtyy ja katsoo suoraan pillittäjää. Mietin, että on kyllä kaukana. Ei tuohon voi kokeilla. Jää vielä raanaan. No siitä kettu käykin epäluuloiseksi ja jatkaa suoraan poispäin. Kaivan äkkiä pillin takaisin huulille ja päästän pientä vikinää. Kettu kerran vielä pysähtyy, mutta painaa suoraan mehtään, josta jokin ajan kuluttua kuuluu haukkua. Tulin siihen tulokseen, että tällä kertaa peli on menetetty.

Takaisin autoa kohti taaplatessa epäluulo kalvaa mieltä. Oliko se perhana sittenkin ihan täysin otettavissa. Kotona uni ei ota tullakseen ja päätän seuraavana aamuna käydä tarkistamassa tilanteen. Paikalle päästyäni, mittaan etäisyydeksi sen 40-50 metriä ja sadattelen. Sehän olis jääny tuohon kertaheitolla. Oikein varmemmaksi vakuudeksi näkyy passipaikankin ympärillä jälkiä vaikka huru mykke. Sieltähän se oli vielä mettästä tullu tarkistamaan mestat. Olisi joko A pitänyt ampua tai B jäädä vielä odottelemaan tilanteen kehittymistä. Seuraavan päivän aamuna erittäin todennäköisesti sama kaveri oli haksahtanut velipoijan naruun, joten taas on mettälinnulla vähän helpompi hengähtää. Noin viisi kiloinen narttu päätyi taanalle.

Kiimaa pukkaa

Tämän kokemuksen jälkeen seuraavaksi kaverin kanssa saimme kuulohavainnon. Pillipaikkana tällä kertaa turvesuon reuna, mutta tuuli vasten pitkin turvesuota. Matkaa toiselle puolelle n. 4-500 metriä. Tuuli oikeastaan aika kova ja keli kevyesti plussalla. Muutaman sarjan jälkeen turvesuon toiselta puolelta kuuluu pari haukahtelua. 5-10 minuutin päästä tästä kuuluu selvää ”ketun ulvontaa” tai haukahtelua. Narttu siellä todennäköisesti huhuaa kavereita. Kaverin Reese oikkuilee ja päätämme kokeilla haukkua pc2:lla. Muutamat haukut ilmoille ja kuulemme vielä kerran huhuilua takaisin, mutta ei uskalla repo tällä kertaa lähteä aavaa ylittämään. Kamppeet kasaan ja kohti seuraavaa kokemusta.

Parit tyhjät väliin ja taas saadaan kontaktia. Olen muuten näillä selkosilla huomannut, että suhde on palttiarallaa 1:10, jotta tuleeko kettu vai ei. Paljon on varmasti myös semmosia tilanteita, etten huomaa koko kettua, koska pillitän pääasiallisesti metsämaisemissa oletetun ampumaetäisyyden ollessa n. 50 – 60 metriä. Ja toisakseen pitkät monen pillityssession kerrat jää itsellä vähiin. Yleensä käyn sen yhden huhuilun ja suuntaan kohti kotia. Joku voi pohtia ampumamatkan pituutta. Se on itse asiassa varsin mainio, kun käytössä on joko Una tai tungsten. Esimerkkinä Una:sta viime vuodelta kettu, joka jäi 55 metriin. Nylkiessä laskin 27 haulta osuneen, joista osa oli mennyt ruhosta läpi.

Enskertalaisen tuuria

Oli launtaipäivä 13.2.2016. Ajattelin kävästä pikaiset sessiot kokeilemassa erämaan laidalla. Vanhin tyttöni Ronja (9v) halusi mukaan, joten mikäpä siinä. Camo tai lumipukua ei ollut mistä ottaa, mutta lakki sentään. Lähdimme kohti passipaikkaa, joka oli n. 500 metrin päästä autosta. Hakattu kangas, jonka reunoilla rämeikköä sekä taimikoita. Ennen passiin lähtöä painotin plikalle, että nyt sitte pitää olla hiljaa ja paikallaan. Passissa istuessa välillä hiipi pieni epätoivo mieleen kun vierestä kuului jotain pientä kahinaa koko ajan..:) No onneksi se ei kuitenkaan tällä kertaa menoa haitannut. Istutin tytön suojaiseen paikkaan taimien keskelle, jotta mahdollinen kettu ei näkisi punaista vaatetusta.

Valikoin huhuiluun pc2:en. Tällä pillillä en ole vielä onnistunut saalista saamaan. Pc4 ja pc5 kuitenkin ovat todistaneet mahtinsa. Ronjan katselusektori aukesi myötätuulen puolelle taimikkoon, kun taas itse yritin tiirailla hieman selän taakse ja ylätuuleen kohti hakkuuaukkoa. Sovittiin myös ennen passia, että Ronja alkaa maiskuttelemaan suutaan, kun kettu on näkösällä. Perinteisesti noin viiden minuutin rauhottuminen, jonka jälkeen aloitin varovasti 4:n sarjan n. 30 sekunnin välein 20-30 sekuntia huhuten. Kasvatin ääntä kohti viimeisiä sarjoja. Sitten 1-2 minuutin tauko ja taas 4 sarjaa ilmoille. Tällä kertaa äänen kovuutta ja väliaikaa runsaasti vaihdellen. Tämän jälleen 2-3 minuutin tauko ja pari sarjaa ilmoille noin minuutin välein. Tässä vaiheessa ääni jo kunnon rääkyä. Sitten samanlainen tauko ja yksi sarja ilmoille. Eipä tuo taaskaan tullut hollille, ajattelin, ja laskin mielessä sekunteja. Päätin jo nousta penkistä ja suunnata kohti autoa, kun noin 2,5 minuutin kohdalla vierestä alkoi kuulua pientä suun maiskutusta. Ensin ajattelin, että nyt se pelleilee. Haluaa varmaan pois jo passista. No sitten ehdin vielä ajatella, että tuskin nyt sentään pelleilee ja käänsin varovasti katseen taimikon reunaan. Siellähän on kettu! Sanon vielä Ronjalle hiljaa, että peitä korvat. Siinä vaiheessa kettu hoksaa ja kääntyy pakosprinttiin. Nostan haulikon ja päästän Winchsterin long range tungstenin ilmaan. Kettu saa selvän osuman, mutta jatkaa ja toista panosta ei pysty ampumaan, kun hahmo katoaa taimikkoon. Juoksen perään ja siellähän se köllöttää. Ei ollut päässyt kuin 10 metriä. Ampumamatkaksi mittaan noin 45 metriä. Alla kuva kokonaistilanteen hahmottamiseksi.

Kettupassi taimikossa.

Nylkiessä reikiä löytyy vähän joka puolelta. Osa hauleista on vain turkin ja nahan välissä, mutta suurin osa on purrut kunnolla. Eräksi päätyi narttu, jolla painoa kuusi kiloa.

ronja-kettuAika uskomaton tuuri on tällä meitin tytöllä. Muisteltiin, jotta ensimmäisellä mehtälintureissullaan nelivuotiaana ensin 300 metrin päästä autosta ammuttiin riekko ja siitä 200 metriä ja teeri. Sitten olikin jo aika kääntyä kohti autoa… 🙂 Nyt ensimmäinen kettureissu ja heti onnisti!

Seuraavaksi ohjelmassa on tietenkin lisää pillitystä ja tarkoitus on myös opetella turkiksen parkkausta. Olen itse asiassa jo perehtynyt alan kirjallisuuteen jonkin verran ja hommannut aineet sekä suojavarusteet. Tästä lupaan juttua myöhemmin keväällä, kun ensimmäinen parkkaus on suoritettu. Ei muutakö huhuilemaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *